Eräopaskoulu

Talvi tuli pohjoiseen – Ensimmäinen talvivaellus oli jännittävä kokemus

Loka-marraskuun taitteessa me eräopasopiskelijat suuntasimme kolmipäiväiselle rospuuttovaellukselle Pallas-Yllästunturin kansallispuiston pohjoisosaan. Reissusta sukeutui oikea talvivaellus suksineen ja ahkioineen. Minua jännitti, miten pärjäisin muiden tahdissa.

Jos jotakin olen viidessä vuodessa Lapissa oppinut, niin sen, etteivät vuodet ole keskenään samanlaisia. Jokainen talvi ja jokainen kesä on omanlaisensa, ja sää vaihtelee.

Viime vuonna lunta saatiin odottaa aina joulukuun alkupuolelle asti. Tänä vuonna talvi tuli pohjoiseen jo lokakuussa, ja pakkasta on ollut pari viime viikkoa reippaasti, joinakin päivinä jo parisenkymmentä astetta.

En muista aiemmilta vuosilta yhtä kylmää, lumista ja kaunista lokakuun loppua.

(Kuva: Liisa Kuittinen)

Kun me eräopasopiskelijat lähdimme lokakuun alussa suunnittelemaan loka-marraskuun vaihteeseen osuvaa kolmipäiväistä rospuuttovaellusta, emme tienneet, millainen sää vaellukselle osuisi. Lähtisimmekö Pallas-Yllästunturin kansallispuiston pohjoisosaan suuntautuvalle vaellukselle kengillä, lumikengillä vai metsäsuksilla? Kaikki vaihtoehdot piti pitää avoinna. Tarvittavat välineet saisimme koululta lainaan.

Viikkoa ennen vaellukselle lähtöä homma alkoi näyttää selvältä: matkaan lähdettäisiin suksin ja ahkioin. Muonioon oli tullut lunta, ja pakkasta oli pitkälti yli kymmenen astetta. 

Minua alkoi jälleen jännittää: miten selviäisin vaelluksesta? En ollut koskaan ennen ollut talvivaelluksella tai hiihtänyt ahkion kanssa. Mitä jos en jaksaisi muiden tahdissa? Entä jos jäätyisin kuoliaaksi?

Oli vaikea kuvitella etukäteen, millaista vaelluksella olisi ja miten kaikki sujuisi. Ei auttanut muu kuin luottaa, että jotenkin tästä(kin) selvittäisiin.

(Kuva: Liisa Kuittinen)

Lähdimme matkaan lokakuun viimeisenä päivänä. Edellisenä iltana Muonioon oli satanut lisää lunta, eikä pakkanen paukkunut enää yhtä kireästi kuin edellisinä päivinä. Pakkasta oli aamulla kahdeksisen astetta.

Pakkasimme tavarat ahkioihin ja ahkiot peräkärryyn, ja suuntasimme autoilla Kajankiin, Pallas-Yllästunturin kansallispuiston pohjoisosan lounaislaitaan, jonne kuskeiksi lupautuneet opiskelijatoverimme toisesta vaellusryhmästä jättivät meidät.

Oli aika lähteä matkaan.

(Kuva: Laura Janhunen)

Ensimmäinen vaelluspäivä sujui kevyesti ja joutuisasti, sillä kelkkauraa noudatteleva reitti oli helppo ja olosuhteet mitä parhaimmat. Ei tuullut lainkaan, eikä ollut liian kylmä. Ahkio toi matkaan toki painoa, mutta hiihtäminen tuntui miellyttävältä eikä ahkion vetäminenkään ollut vaikeaa.

Emme olleet etukäteen päättäneet tarkkaan, missä yöpyisimme ensimmäisen yön. Suunnitelmana oli hiihtää noin 13 kilometriä ja etsiä sopiva leiripaikka jostakin Puolitaipaleen ja Saukkovuoman välistä.

Nukuimme ensimmäisen yön ulkona omissa majoiterakennelmissa. Olin varautunut pakkasyöhön kahden makuupussin ja kahden makuualustan taktiikalla. Toinen makuupusseistani on Marmotin untuvainen kolmen vuodenajan Angel Fire, toinen Carinthian kuitupussi. Makuualustat ovat Thermarestin solumuovi ja ilmatäytteinen alusta. Alustoja täydensi koululta lainaan saatu porontalja.

(Kuva: Liisa Kuittinen)

Pakkasta oli yöllä viitisentoista astetta, mutten palellut lainkaan.

Muutoinkin olo leirissä oli yllättävän hyvä. Olin osannut pakata järkevät varusteet ja pysyin kaiken aikaa jotakuinkin lämpimänä. Ehkä tässä on jo oppinut jotakin näiden ensimmäisten opintokuukausien aikana.

Ainoa ongelmakohta oli kädet. Ne jäätyivät kaiken aikaa. En ole keksinyt käsien lämpimänä pitämiseen toistaiseksi mitään hyvää ratkaisua. Hyviä rukkasia ja kintaita toki on, mutta paksut hanskat kädessä on vaikea tehdä mitään. Hanskat on otettava pois kädestä aina, kun tekee jotakin, ja kädet ovat jäässä saman tien. Ehkä tätä ongelmaa ei yksinkertaisesti vain voi välttää.

(Kuva: Liisa Kuittinen)

Toinen hiihtopäivä oli selvästi raskaampi kuin ensimmäinen.

Päivän ensimmäiset vaellustunnit tahkosimme hankalakulkuisessa metsässä, ja vauhti oli huomattavasti hitaampi kuin edellisenä päivänä. Lounastauolla arvelimme, ettemme mitenkään selviäisi ennen pimeän tuloa Hannukurun varaustuvalle, jossa aioimme yöpyä toisen yön.

Pyrin löytämään zeniläisen mielen, ja ajattelin, että menkööt matkaan niin kauan kuin menee. Ei tässä ollut mikään hätä – ei edes siinä tapauksessa, että päätyisimme hiihtämään pimeässä. Muistutin itseäni, että olin hyvässä seurassa. Jotenkin täältä selvittäisiin yhdessä perille.

Kun pääsimme metsästä tunturiin, vauhti kuitenkin kasvoi ja matka alkoi taittua jälleen joutuisammin. Lopulta saavuimme Hannukurun varaustuvalle viimeisillä hämärän hetkillä.

(Kuva: Liisa Kuittinen)

Hannukurun varaustupa oli IHANA.

Tuvassa oli runsaasti tilaa, ja kun tupa lämpeni, olo ei olisi voinut olla enää parempi. Kaiken huipuksi pääsimme illalla saunaan. Mitä luksusta!

Olisin voinut jäädä Hannukuruun pidemmäksikin aikaa. Olisi ollut hauskaa viettää siellä yksi lepopäivä – poltella kaminaa kaikessa rauhassa ja lueskella jotakin.

Meidän oli kuitenkin jatkettava seuraavana päivänä matkaa. Viimeinen vaelluspäivä oli matkallisesti lyhin mutta henkisesti minulle raskain. Ehkä kroppani vain oli väsynyt kahden päivän hiihtämisestä, mutta minusta tuntui kuin en olisi millään päässyt eteenpäin. Hiihtäminen takkusi, ja ahkio tuntui painavalta. Kaatuilin ja kompuroin.

Oli päivässä toki hyvätkin hetkensä. Hiihdimme paikoin upeassa maastossa ja pääsimme laskemaan hauskaa pitkää rinnettä alas.

(Kuva: Liisa Kuittinen)

Mitä vaellus sitten opetti?

Ainakin sen, että pärjään talvipakkasillakin retkiolosuhteissa enkä kuole saman tien viluun ja kylmyyteen. Kunhan varusteet vain ovat kohdillaan, ei ole mikään ongelma nukkua pakkasella ulkona.

Vaellus opetti myös sen, että metsäsuksilla ahkion kanssa on oikeastaan aika mukavaa taittaa matkaa talvella. Toki raskaita ja vaikeitakin hetkiä vaelluksen varrelle osuu, ja tunteet vaihtelevat päivän aikana monta kertaa. Joinakin hetkinä tuntuu siltä, ettei hommasta tulee yhtään mitään. Seuraavassa hetkessä kaikki onkin taas mukavaa ja valoisaa.

Kolmipäiväinen talvivaellus ei ollut minulle mikään helppo rasti muttei mikään mahdotonkaan tehtävä. Pärjäsin muiden mukana. En silti vielä näillä taidoin olisi valmis lähtemään talvivaellukselle itsekseni. Onneksi näitä talvierätaitoja saa opetella turvallisesti hyvässä porukassa.

(Kuva: Laura Janhunen)

Eräopaskoulua on jo kolme kuukautta takana.

Ensimmäisinä opintoviikkoina tuntui siltä, että aika kulki hirvittävän hitaasti. Joka päivä tuli valtavasti uutta opittavaa, ja opiskelutahti tuntui hengästyttävältä. Mietin, miten selviäisin vuodesta.

Sittemmin olo on tasaantunut, ja samalla aikakin on alkanut jälleen kulkea normaalia tahtia. Nyt tuntuu siltä, että nämä kuukaudet kuluvat hujauksessa. Jo kuukauden päästä me suuntaamme ensimmäiseen työharjoitteluun, ja sitten syyslukukausi onkin jo ohitse.

Seuraava jännityksen paikka on tammikuussa, kun luvassa on talvierätaitoviikko samassa paikassa, jossa vietimme kesäerätaitoviikkoa elokuussa. Pakkasta saattaa silloin olla jopa kolmisenkymmentä astetta, ja me nukumme sen viikon metsässä erilaisissa talvimajoitteissa, jotka käsittääkseni rakennamme itse. Jännä nähdä, miten selviän siitä viikosta.

2 Comments

  1. Päivi Rousi

    marraskuu 3, 2019 at 7:52 pm

    Olipa nautinnollista lukea retkestäsi, kuvista puhumattakaan. Olin hyvin matkalla mukana. Kiitos.

    1. Liisa Kuittinen

      marraskuu 4, 2019 at 5:29 am

      Kiitos, Päivi! Ihana kuulla!

Leave a Reply