Eräopaskoulu

Kuusi päivää erämaassa – Mitä pitkä vaellus opetti?

Lemmenjoen kansallispuistoon suuntautunut eräopasopintojen syysvaellus oli ensimmäinen pitkä vaellukseni koskaan. Se oli ylenpalttinen, huima kokemus.

Tunnustettakoot tosiasiat heti aluksi: En ole koskaan ennen ollut pitkällä vaelluksella. Olen tehnyt tunturiin pelkkiä päiväretkiä ja kulkenut ainoastaan merkityillä reiteillä.

Kun siis luin opintosuunnitelmasta, että lähtisimme syyskuun alussa kuudeksi päiväksi syysvaellukselle Lemmenjoelle, olin samanaikaisesti sekä innoissani että hieman kauhuissani. Miten pärjäisin mukana?

Meitä eräopasopiskelijoita on kaikkiaan 22, mutta syysvaellukselle lähdimme kahdessa ryhmässä. Se oli hyvä, sillä parinkymmenen hengen ryhmä on vaellusretkelle aivan liian suuri.

Ensimmäinen vaellusryhmä starttasi syysvaellukselle heti syyskuun alussa; me kakkosryhmäläiset suuntasimme Lemmenjoen kansallispuistoon syyskuun toisella viikolla.

Pääsimme liikkeelle maanantaiaamuna aurinkoisessa säässä. Olin kuivannut ruokia ja pakannut mielestäni onnistuneen napakasti, mutta koululla jouduin hyväksymään karun totuuden: rinkkani painoi peräti 18 kiloa.

Toki painoa lisäsi kolmen-neljän kilon teltta, mutta silti tieto hirvitti. Miten jaksaisin kantaa tällaista taakkaa mukanani kuusi päivää?

Lemmenjoen kansallispuisto on suuri ja mahtava. Suomen suurin kansallispuisto.

Merkityt retkeilyreitit kulkevat puiston virkistysosassa Lemmenjokilaaksossa, mutta suurin osa Lemmenjoen kansallispuistosta on erämaata.

Me suuntasimme Lemmenjoelle Angelintieltä puiston pohjoislaidalta ja lähdimme kulkemaan etelän suuntaan kohti Lemmenjokilaaksoa. Suurimmaksi osaksi kuljimme erämaassa merkittyjen reittien ulkopuolella.

Vaellusohjelmaamme kuului muutakin kuin pelkkää patikointia, sillä pääsimme tutustumaan myös Lemmenjoen kullankaivuun erään paikallisen kullankaivajan valtauksella. Emme siis kulkeneet joka päivä valtavia matkoja, mutta leiripaikkaa vaihdoimme päivittäin.

Olimme jakautuneet ruokapareihin. Ruokaparit jakoivat keskenään myös teltan ja toimivat määrättyinä päivinä retkiseurueen vetäjinä ja suunnistajina. Saimme siis reissulla harjoitella myös erämaasuunnistusta.

Kaikkiaan matkasimme noin 55 kilometrin matkan. Siitä viimeiset kahdeksan kilometriä taittui veneellä Lemmenjokea pitkin. Muut matkat kuljimme jalkapatikalla. 

En tiedä, miten kuvailisin päiviä erämaassa – kokemus oli niin ylitsevuotava. Kaikkea tapahtui kerralla liikaa.

Olin yllättynyt siitä, miten luontevasti solahdin erämaaoloihin ja leiriolosuhteisiin. En kertaakaan laskenut päiviä, koska pääsisin pois erämaasta, tai kaivannut takaisin ”sivistyksen” pariin. Päivät soljuivat omalla painollaan.

Samanaikaisesti koin jotkut päivät fyysisesti hyvin rankoiksi, eikä 18 kilon rinkan kantaminen tuntunut todellakaan aina helpolta. Paikkoja kolotti, ja jalat olivat rakoilla. Tuskailin ja hikoilin.

Fyysisesti rankin oli vaelluksen toinen päivä, joka sattui olemaan minun ja parini vetopäivä. Kuljimme 12–14 kilometrin matkan isolta osin hyvin hankalakulkuisessa maastossa. Olin päivän päätteeksi aivan puhki. Onneksi seuraava päivämatka oli lyhyempi ja rennompi, ja sain koottua voimani takaisin.

Telttayöt sujuivat pääosin hyvin, ja sain nukuttua. Ainoa huono yö oli viimeinen yö. Olimme joutuneet pakkaamaan teltan aamulla märkänä, ja teltassa oli kosteutta. Untuvamakuupussini sai osansa kosteudesta eikä lämmittänyt enää riittävästi. Yöllä lämpötila painui jonnekin nollan tienoille, ja hytisin makuupussissani.

Mitä pitkä vaellus sitten opetti?

Ainakin sen, että kulkeminen reittien ulkopuolella erämaassa on usein raskaampaa ja aikaavievempää kuin patikointi merkityillä reiteillä. Maasto vaikuttaa matkanopeuteen ylipäätään merkittävästi.

Oli kuitenkin mahtavaa päästä suunnistamaan erämaassa ja huomata, ettei se ole mahdoton tehtävä. Kokemus valoi itseluottamusta ja uskoa siihen, että osaisin kulkea erämaassa kartan ja kompassin avulla. Tai näin ainakin nyt kuvittelen.

Opin myös sen, ettei pitkällä erämaavaelluksella oleminen ole kaiken aikaa kivutonta tai pelkkää myötätuulta. Päiviin mahtuu myös huonoja hetkiä, mutta niistä selviää.

Kun sitten viimeisenä vaelluspäivänä saavuimme puoliltapäivin venesatamaan, olo oli hämmentynyt ja haikea. Oli aika hypätä veneeseen ja suunnata Njurgulahteen, josta bussi veisi meidät takaisin Muonioon.

Aurinko paistoi Lemmenjoen yllä, ja puissa loimottivat ruskan värit. Luonnon kauneus liikutti.

Oli vaikea tajuta kaikkea juuri koettua. Ja että nyt se kaikki oli ohitse.

Leave a Reply